Onni on hetkissä

Varsinkin viimeinen viikko on ollut niin täynnä onnellisia hetkiä, ja toisaalta jo kurkkua kuristavaa surua, kun ensimmäiset jäähyväiset lähestyivät. Vaikka se kurkun kuristus on hiipinyt aina ajoittain mukaan onnellisuuden rinnalle, en olisi pystynyt ottamaan enempää irti näistä päivistä. Tuntuu hyvältä sanoa, että mikään ei kaduta, mitään ei jäänyt hampaankoloon, että "olisinpa" tai "voi kunpa". Rehellisesti en ole juonut näin paljon olutta varmaan ikinä, viimeisen viikon aikana olen valvonut tolkuttoman myöhään joka ilta, nukkunut aivan liian vähän, istunut iltaa ulkona heti, kun sade on vähänkään tauonnut. Ottanut irti kaiken, mitä vain pystyin. 

Tämä ilta on nyt kuitenkin pyhitetty surun bileille. Ensimmäiset, ja varmaankin vaikeimmat, jäähyväiset ovat takana. Chase lähti. Gabby on seuraavana, mutta onneksi vasta parin viikon päästä.

Meistä kolmesta tuli todella läheisiä näiden parin viikon aikana. Tänään saatettiin Gabbyn kanssa Chase kentälle, vilkutettiin lentokentän ikkunasta, kun Chase käveli koneeseen. Sää on ollut tänään tuulinen, mutta aurinkoinen. Chasea harmitti, kun sää parani taas hänen lähtöpäivänään - niin taisi olla viime vuonnakin. Mutta mikään ei oikein olisi voinut olla täydellisemmin, good old Nissan Patrol kiidätti meidät Thingeyristä Ísafjörduriin. Chase ratissa, aurinko ja pilven hattarat värittivät vuoria, joku vanha c-kasetti soi ja Chase lauloi mukana. Käytiin syömässä ja istuttiin paikallisessa kahvilassa, kunnes oli aika hurauttaa lentokentälle ja hyvästellä - until next year.

Tuntuu, että olen hyvästellyt niin paljon ihmisiä parin viimeisen kuukauden aikana, että mun pitäisi varmaan olla jo ihan hyvä tässä. Mutta kyllä tärkeille ihmisille hyvästien sanominen on jotain uskomattoman raskasta. Ja niin ihanaa kuin se onkin, että on ystäviä ja tärkeitä ihmisiä ympäri maailmaa, niin onhan se myös hirveän surullista, kun ei oikeasti voi tietää, milloin nähdään seuraavaksi. Ensi vuonna toivottavasti, mutta... siis ENSI vuonna. Vuoden päästä. Ei sitä voi käsittää, nyt varsinkaan, kun vielä muutama tunti sitten naurettiin yhdessä.

Mutta vaikka nyt itkettää, niin tiedän, että se onni palaa taas puikkoihin tuota pikaa ja ihanat muistot lämmittävät sydäntä - siihen asti, kun ollaan taas yhdessä kaikki kolme. 

Hetki ja ilta, jonka suljen tiiviisti sydämen sopukoihin sitä lämmittämään, on kun vietettiin iltaa kolmestaan Gabbyn huoneessa, Chase oli hakenut lainaksi kitaran ja soitti ja lauloi meille. Muutaman viskilasin jälkeen Chase halusi laulaa pari omaa biisiään meille. Ensimmäinen niistä kertoi mittarimato Ignatiuksesta (englanniksi inch worm), jonka Chase oli kirjoittanut jonain yönä ollessaan lasten kesäleirillä ohjaajana. Lasten mentyä nukkumaan, Chase oli napannut kitaran ja mennyt tupakalle, ja kitaran kaulaa pitkin oli mönkinyt mittarimato. 

Ignatiuksen laulu on yksinkertainen, mutta yksinkertaisissa sanoissa piilee viisaus:

Oh Ignatius,
Living life
inch by inch

Mutta illan todellinen helmi oli Chasen kirjoittama laulu Thingeyristä ja meidän elämästä täällä. Toivottavasti kuulen sen tulevaisuudessa monta kertaa uudestaan. Kertosäe meni suurin piirtein näin:

I keep coming back to my fjord
Can't remember when was the last time I saw the moon

Bless.