On tullut taas aika viimeisille kerroille.
Viimeinen pyykkipäivä. Viimeinen uusi myslipaketti. Viimeinen maanantaisiivous.
Viimeinen maanantai. Ja tiistai.
Vaikka onhan noita kertoja ja päiviä kertynytkin jo tälle kesälle.. taitaa olla jo aikakin niille viimeisille tällä erää.
Viikonloppu on ollut vauhdikas, koska meillä oli japanilainen viikonloppu Thingeyrissä. Japanissa on kylä nimeltä Kamiyama, jossa on onnistuttu elvyttämään kuihtuva maalaiskylä ihmisten muuttaessa kaupunkeihin. Thingeyrissä ja monissa muissa Islannin pikkukylissä on luonnollisesti nähty sama ilmiö - ja nyt kurssia yritetään kääntää. Kamiyama on projektissaan päässyt jo pitkälle, ihmisiä on muuttanut kylään takaisin ja kylä on vakiinnuttanut asemansa kiinnostavana kohteena, jossa järjestetään taideresidenssejä ja jossa yrityksillä on etätoimistotiloja. Thingeyri on matkalla samaan suuntaan - täällä tapahtuu jo kaikenlaista pientä ja muun muassa taideresidenssejä on järjestetty. Osansa on myös kahvilalla - Wouter ja Janne tekevät tärkeää työtä kylän eteen siinäkin mielessä, että tänne tulee joka vuosi kymmenkunta uutta ihmistä eri maista ja me viedään Thingeyrin tarinaa tahoillamme eteenpäin.
Mutta ei tästä viikosta varmasti ihan kuivin silmin selviä. Mieli on jo haikea, mutta samalla odottava. Vaikka tätä kaikkea tulee kaipaamaan, niin tuntuu hyvältä päästä myös hengittämään kaupungin elämää. Huomaan - ja muutkin ovat huomanneet - että päivien verkkainen tempo syö meistä terän. Kaikki ovat vähän nuupahtaneita. Ja ilmassa on ehkä sellaista... luovuttamista ja luopumista - väsymystä, kun näkee jo maaliviivan, mutta ei ihan olla siellä vielä. Ei ole enää juuri ketään, kenen takia juosta, mutta maaliviivalle on silti päästävä. Mutta sinne pääsemiseksi ei jaksa enää tehdä loppukiriä. Ei jaksa laittaa enää sitä vitosvaihdetta silmään - kun vähemmälläkin pääsee perille. Kone vähän yskii, mutta se liikkuu yhä eteenpäin.
Bless.
Kommentit
Lähetä kommentti