On vierähtänyt hetki siitä, kun olen viimeksi istunut tässä huoneessa - Eyjan talossa, tutussa tornihuoneessa. Huone on tosin kokenut pienen faceliftin, niin kuin koko talo kokonaisuudessaan.
Thingeyri on siis jäänyt jo taakse, vietin päivän Reykjavíkissa ja seuraavana päivänä lensin Suomeen. Mielenkiintoisia aikoja edessä - kaikki on niin auki.
Tässä huoneessa kirjoitettu viimeisin blogipostaus on varmastikin ollut hyvin haikea ja kirjoitettu lähdön tunnelmissa. Tässä nyt auringonlaskua katsellessa tornihuoneen ikkunoista tuntuu turvalliselta kirjoittaa tämän kesän viimeinen postaus, jossa on myös vähän ikäviä asioita. Viimeiset viikot, ja erityisesti mennyt viimeinen viikko, ovat olleet suoraan sanottuna rankkoja. Vaikka kesä on soljunut mukavasti, on sitä myös värittänyt monet pahan tuulen puuskat ja ahdistavakin ilmapiiri.
Wouter on erikoinen ja vaikeakin ihminen. Jossain vaiheessa kesällä meidän välillä jokin meni vinoon ja kaikki jumittui vähän vinksalleen. Myös muut useampana kesänä kahvilassa töissä olleet sanoivat, että tänä kesänä ei kaikki ole ihan hyvin. Wouter ja Janne miettii paljon, miten jatkaa kahvilan kanssa eteenpäin - 12 vuotta on pitkä aika ja varsinkin Janne haluaisi tehdä jotain muuta. Kävimme Wouterin kanssa kesän mittaan pari hänen pahan tuulen puuskistaan lähtenyttä sähköpostikeskustelua (varmasti moni nyt ajattelee, että miksi sähköpostilla, johon en oikein voi vastata muuta kuin että sen ihmisen kanssa mikään ei oikein mene niin kuin asiat normaalisti menee..) ja viestit menivät yleisemmältä tasolta hyvinkin henkilökohtaisiksi minun olemistani ja tekemistäni kohtaan. Ne loukkasivat ja kun hetken tummimmat pilvet olivat pysytelleet poissa, niin yhtäkkiä kaikki räjähti ja jouduin kuuntelemaan Wouterin huutamista ja haukkumista kahvilan vihreällä sohvalla siitä, miten vääränlainen minä monelta osin olen.
Meni melkein viikko toistemme välttelyä ja mykkäkoulua, kunnes viimeisenä iltana Wouter tuli hyvästelemään ja pyytämään anteeksi. Viikon aikana kuitenkin ne rakkaat vuoret ja vuono alkoivat tuntua enemmän vankilalta, josta haluaisi vain pois.
En todellakaan odottanut kesältä tällaista, enkä varsinkaan tällaista loppua. Kaikki ei todellakaan mene tässä elämässä aina niin, kuin on itse ajatellut ja suunnitellut. Mutta kai siihen pitää uskoa, että nämäkin kokemukset olivat vain osa matkaa - kasvamista ja oppimista jotain parempaa varten.
Aika varmasti kultaa muistot ja kesään mahtui myös niin hirveän paljon hyvää. Ja viimeisenä viikkonakin tapahtui vielä ihan kesän parhaita juttuja - muun muassa ratsastusreissu Ragnarin, Snaediksen ja Viktorian kanssa. Jos jokin asia vielä jäi kesken, niin se oli suhteet paikallisten kanssa - Ragnar ja hänen vaimonsa Snaedis ovat todella mukavia ihmisiä, noin viisissäkymmenissä molemmat ja alettiin vasta ihan parina viime viikkona juttelemaan enemmän. Sää oli mitä parhain ja Ragnarilla oli viskiä mukana - tallille palasi siis neljä erittäin hilpeää ratsastajaa ratsuineen. Ragnar oli myös harmistuneen ja pettyneen kuuloinen, kun kerroin, että palaankin Suomeen jo nyt. Kerroin hänelle lyhyesti taustoja ja kesän hankaluuksista, johon Ragnar vastasi "Noo, you are so good! I have told this to him! He really needs a person like you to work for him!". Sydäntä lämmittää todella paljon, kun paikalliset näin ojentavat kätensä ja toivottavat tervetulleeksi joukkoon. Se ei ole mikään itsestäänselvyys.
Mutta, nyt on tosiaan aika palata Suomeen ja odotella niitä uusia ja jännittäviä tuulia, jotka toivottavasti odottelevat ihan parin mutkan takana.
Kaikesta huolimatta ja juuri siksi: takk fyrir Thingeyri and Simbahöllin. Nea is out.
Bless.
Kommentit
Lähetä kommentti