Siirry pääsisältöön

Monta kaunista auringonlaskua


Kauniiden auringonlaskujen aika on täällä loputtoman päivänvalon ja yöttömien öiden jälkeen. Päivien tempo hidastuu entisestään - uskomatonta, miten melkein veitsellä leikaten elokuun puolivälin jälkeen kausi hiljeni ja turistit kaikkosivat. Nyt liikkeellä on enää jonkun verran saksalaisia, vähän etelä-eurooppalaisia.. siinäpä ne. 


Käytiin yhtenä iltana lyhyellä roadtripilla ja ajettiin Bolungarvíkiin. Siellä on kuuluisa vuori Bólafjall, jonne pystyy ajamaan autolla ihan ylös asti. Näköalat kantavat kauas vuonon ja vuorten yli - vuonon toisella puolella näkyy Hornstrandirin luonnonsuojelualue. Vaikka rakastankin Islantia, niin en ole mikään eräihminen. Telttailu ja vaeltaminen pitkän kaavan mukaan (siis yksi yökin on todellakin jo ihan tarpeeksi) ei ole koskaan kiehtonut. Hornstrandirin rantaviivaa katsellessa kuitenkin päätin, että jonain päivänä lähden tuonne - paikkaan, jossa ei ole teitä tai puhelinyhteyksiä, ainoastaan koskematonta luontoa. 



Bólafjallin lähellä on laakso ja ranta nimeltä Skálavík - luulen, että rakastuin Islantiin jälleen uudelleen. Ihmeellisen kaunis paikka huonokuntoisen tien päässä, jossa on islantilaisten kesäasuntoja sekä myös leirintäalue. Tein illan toisen päätöksen - jonain päivänä tulen tännekin telttailemaan. Vilkaisin puhelintani - ei signaalia sielläkään. 

Olen jonkun verran kierrellyt Islantia, täällä Länsivuonoilla ja muualla, mutta tietenkään en ole nähnyt läheskään kaikkea. Vaikka kaikki täällä on henkeäsalpaavan kaunista, on muutamia paikkoja, jotka ovat välittömästi kaivertuneet jonnekin todella syvälle - niin syvälle, ettei jälki koskaan kulu pois. Sellaisia paikkoja minulle on tähän mennessä tämä meidän vuono - tarkemmin sanottuna vielä viimeinen vuoren ylitys, jolloin näkee pikkukylämme vuonon toisella puolella. Toinen paikka on Snaefellsnesissa, jossa kävin viimeksi viisi vuotta sitten. Ja nyt on vielä kolmaskin paikka, tämä Skálavík. Sinne kun joskus saisi oman kesämökin. Mutta aloitetaan nyt siitä teltasta..





Usein täällä kohtaa sellaisia hetkiä, että mikään kamera ei niitä pysty tallentamaan, vaikka kuinka haluaisi ottaa kuvia oman muistinsa tueksi. Silloin ainoa tapa muistaa kyseinen hetki ja paikka on vain pysähtyä. Hiljentyä, jotta kuvien on mahdollista piirtyä muistiin mahdollisimman tarkasti - kaikkia aisteja käyttäen. 

Ja jotta tätä tänään tapahtunutta en unohtaisi - muutama heppajuttu tähän loppuun. Päästin hevoset laitumelle - samalle, jota olen käyttänyt tässä muutamana päivänä. Oikein hyvä laidun, jossa on vielä paljon syötävää. Lähdin saman tien kahvilalle päin ja olin jo autossa ajamassa tietä pitkin, kun katselin hevosten laitumelle päin.. ja näin, että pari hevosista oli hämmentävän kaukana muista ja mielestäni siellä olisi pitänyt olla aita jo yhden ojan kohdalla.. noh, käänsin auton ympäri ja lähdin tarkistamaan asiaa, jos vaikka aita on rikki tai jotain. Kävelin koirien kanssa laitumelle asti ja aidan viertä kohti mahdollista rikkinäistä aitaa. Hevoset söivät vasemmalla puolellani ja koiratkin jolkottelivat lähelläni rauhallisesti eivätkä juosseet häiritsemässä hevosia. Sateen takia minulla oli huppu päässä.. ja yhtäkkiä kuulin ja huomasin, että kaikki 24 ystävääni olivat lähteneet seuraamaan minua! Ja kaikki tulivat myöskin ojan toiselle puolelle - onneksi se aita oli ehjä, se oli vain paljon kauempana, mitä olin luullut. Käännyin ympäri lähteäkseni takaisin ja hepat maistelivat ruohoa ojan sillä puolen.. mutta lähtivät jälleen seuraamaan minua, kaikki nätisti minun takanani - Nói lähimpänä, nenä melkein kiinni selässäni. Vähän hirvittikin - ajattelin, että jos nyt joku Siggi päättää olla idiootti, niin sieltä on helposti ainakin neljä hevosta rynnimässä niskaani. Mutta ei.. kaikki kävelivät rauhallisesti takanani, taas ojan toiselle puolelle, sitten portille asti ja sitten vielä toisen laitumen läpi aina tallille asti... Aivan uskomaton fiilis - olin kiinnostavampi kuin herkullinen tuore ruoho! .. Tai toinen selitys on, että ehkä nämä tyypit pitävät minua jo jonkinlaisena johtajana - ainakin se nyt aina pyörii täällä ja avaa portit ruokapöytään. 



No joka tapauksessa, olin aivan häkeltynyt tästä käytöksestä. Ja jälleen yksi niistä hetkistä, kun päätin vain pitää puhelimeni taskussa ja ihmetellä tilannetta. Tällaiset hetket antavat tuhatkertaisesti takaisin sen hien, lian ja kärsivällisyyden määrän, jota näihin eläinystäviin ja niiden kanssa työskentelemiseen käyttää.

Yhden kuvan sentään nappasin - tässä niskaan hengittää Krafla ja Nói siellä heti seuraavana. 

Huh. Mitä muuta sitä voisi enää toivoakaan.




Bless.



Kommentit