Lähtökuopissa

Kyllä vain, kyllä vain, Islanti kutsuu jälleen.

Paljon on tapahtunut viime elokuun jälkeen. Avasin blogin pari viikkoa sitten, ensimmäistä kertaa sitten viime syksyn, ja luonnoksissa oli julkaisematta pitkä teksti paluun jälkeisistä tunnelmista syyskuun alkupuolelta. Hyvä, että se jäi julkaisematta, eikä se julkaisukelpoinen ole edelleenkään, koska.. noh, onpas sitä ihminen ollut surkeana, mutta muutamia otteita siitä kuitenkin nappaan tähän tekstiin mukaan.

"Reykjavíkissa jo tunne iski musertavan vahvana -- Vedin villapaitaani tiukemmin ympärilleni. Bussikuskia ei kiinnostanut minun lippuni, muiden se kyllä katsoi. Keflavíkin lentokentällä ahdisti, liikaa ihmisiä, ihan liikaa kaikkea. Notkuin tax freessä hyllyn luona, jossa myytiin islantilaista luonnonkosmetikkaa. Nappasin muutamat putelit mukaan, sen kummemmin miettimättä, oliko ne tarpeen vai ei. Muuhun en pystynyt, unohdin työkavereiden karkkituliaisetkin. --Oli pakottava tarve ostaa pala Islantia mukaani, ihan kuin lämpöinen villapaitani ei olisi riittänyt säilömään Islantia sisälleni. -- Portilla suomalaiset tuskailivat, kun kone oli kymmenisen minuuttia myöhässä. Tuskastuttavan paljon puhetta kymmenen minuutin takia. Minua ei haitannut. Kaikki lisäminuutit saarella olivat tervetulleita."

Paluu Suomeen oli vaikea vuonna 2013 vaihto-opiskelujakson jälkeen eikä sitä ihan helpoksi voi kuvailla nytkään, vaikka ehkä päällisin puolin tämä kerta sujui ainakin paremmin. Näemmä olen kuvaillut syksyllä oloani sanalla "iloton" ja

-- Mihin katosi se onni ja rauha, jotka olivat päällimmäisiä tunteita Islannissa?

Huvittunut hymähdys. Tästä on onneksi päästy eteenpäin.


"-- Kaivoin tutun kulkunapin repun sivutaskusta ja kävelin portaat ylös toiseen kerrokseen omalle paikalleni. Se oli aivan ennallaan, niin kuin kaikki muukin. Iloiset tervehdykset, tervetulotoivotukset ja halaukset lämmittivät. Ehkä tämä tästä, ajattelin, ainakin minua on kaivattu. Ensimmäisiltä päiviltä jäi erityisesti mieleen aamukahvihetki "mun poikien" kanssa. Kyllä tässä on minun paikkani, näiden ihmisten kanssa. Oikeasti olinkin kaivannut näitä keskusteluja ja sitä huumoria. Tunsin olevani omieni seurassa. -- Töissä ensimmäiset viikot kuluivat satunnaisten lämpimien läikähdyksien voimalla, asiakkaan äänessä kuuluva ilo paluustani, edelleen työkaverien iloisia tervehdyksiä. Välillä puhkuin intoakin, tuntui pitkästä aikaa siltä, että akut on oikeasti ladattu ja täynnä. Esimieheltä pyysin haastavia projekteja, kysyin koulutusmahdollisuuksista, ehdotin osallistumista kehitysprojekteihin. Älä tapa intoani antamalla mulle ihan peruspullaa, sanoin. -- Esimieheni tiivisti kehityskeskustelumme ja sanomiseni näin: anna mulle kaikki paskimmat caset, voin ottaa puolet sunkin töistä ja en ole lähdössä mihinkään. 

Viimeinen kohta tuntui pistona sydämessä. Se oli vale, jonka paljastumisen ajankohta oli toistaiseksi pimennossa."

Niin. Sitä kohti tässä ollaan menty jo syksystä asti. Pikkuhiljaa ja takaportti auki, mutta talven mittaan se kävi yhä selvemmäksi, että lähtö on ainoa oikea ratkaisu. Tällä kertaa vain kaikki on hyvin erilaista, koska räjäytän nykyisen elämäni perustukset enkä palaa enää vanhaan työpaikkaan enkä kotiin. Olen irtisanoutunut työstäni, 11 vuoden jälkeen, ja vuokra-asuntoni annan pois. Tavarat kiikutetaan säilöön vanhempieni luokse ja sitten kun aika on, niin on todellakin aika kaikelle uudelle. Uudelle kodille ja uudelle työlle. Aika uusille aluille. 

Kun viimeksi palasin elokuisena yönä kotiin Islannista, Noora oli tehnyt ja jättänyt sängylleni kortin, jossa luki "No dreams, just goals". Täytyy sanoa, että hämmästyttävänkin vääjäämättä sitä ollaan tultu tähän pisteeseen, että kyllä, olen tosiaan jälleen lähtökuopissa ja lähdössä Islantiin.

Syksyllekin on jo suunnitelmien hahmotelmia. Mutta ennen niitä, on aika nauttia Islannin kesästä.

Bless.